Kuten on jo aiemmin todettu, on jokaisella itseään hiukankin kunnioittavalla pihakoiralla ehdottomasti oltava Röhköpossu. Tarmo on tutustunut jo useampaan. Kuten possutarinan ensimmäinen ja toinen osa kertovat, ei tänne päätyneillä elukoilla useinkaan ole kovin onnellinen loppu. Tosin pelkkä possunnahkakin on oiva retuutettava. Siitä kuuluu hieno läiske, kun sitä paukuttaa lattiaan. Tai mun tuolin jalkaan. Tai kalliisiin kajareihin. Tai ihan mihin vaan. Jostain syystä tosi usein touhu keskeytetään.

Eilen käytiin Murren Murkinassa pakastimen täydennyksellä. Hyllystä tuijotti Hän:

Ei voinut kuin heltyä. Kertakaikkiaan.

Tarmo ei ollut yhtä hellämielisellä tuulella.

Alta kahden minuutin irtosi ensimmäinen torahammas. Selkä oli puhki (ja röhke loppu) noin kymmenessä minuutissa. Tänään purtiin henkitorvikin poikki. Vanut on levitetty sievästi pitkin lattioita. Ihana possu!

Potrat possut perhepotretissa. En tunnusta heittäneeni pinkin yksilön ruhoa roskiin, mutta vain kinkku oli silti tallessa. Kentis loppu ruumis parantelee haavojaan jossain koiranpitävässä piilossa, kuka tietää.